10. Toistaiseksi kaikki hyvin

Blogini kirjoittaminen on ollut tauolla reilun vuoden ajan. Olen keskittänyt aikani ja energiani toisaalle. Monet ovat vuoden aikana kyselleet vointiani. Muutama viikko sitten suvivirsi saatteli minut kesälomalle. Nyt on aikaa ja energiaa päivittää blogiani, ja kertoa missä nyt mennään. 

Kaksi vuotta sitten elämäni muuttui kertaheitolla. Pohjoisen reissulla, herätessäni aamulla teltasta, jokin oli muuttunut. Tutut sanat kuten ”korva” tai ”nenä” tuntuivat vierailta, teltan pakkaaminen haastavalta ja olo epätodelliselta. Päätimme silti puolisoni kanssa jatkaa vaellusta. Tyhmää tai ei, en sitä kadu. Tulipahan tehtyä. Vaelluksen jälkeen hakeuduin neurologille, ja sieltä päädyin Tyksiin, jossa minulla diagnosoitiin aivokasvain. Lääkärit otaksuivat, että kyseessä ei ole syöpäkasvain, mutta totuus oli toinen. Leikkausta seurasi sädehoito, kemoterapia ja kuntoutus. Piti opetella uudelleen numeroita ja sanoja. Sain ohjeita puheterapeutilta, toimintaterapeutilta ja neuropsykologilta. Opettelin jäsentämään uudelleen ajatuksia ja muuttamaan ajatuksia toiminnaksi: Miten löytää tie kotoa kirjastolle? Miten toimia uimahallissa? Kuinka valmistaa lasagne?   

Vajaan vuoden sairasloman jälkeen valmistauduin palaamaan takaisin työhön. Halusin palata mutta en halunnut mennä töihin kevennetysti, jolloin olisin pitänyt vain osan oppitunneista. Halusin hypätä heti syvään päätyyn, todistaa itselleni, että kykenen siihen. Use it, or lose it, ajattelin. Lääkäri toppuutteli mutta riskinotto kannatti. Työhön paluu onnistui paremmin kuin olin ajatellut. Työkaverit tuntuivat suhtautuvan tilanteeseeni positiivisesti ja kannustavasti tukien, mutta toisaalta asiasta sen suurempaa numeroa tekemättä.  

Ilman ystävieni, perheeni, koko lähipiirini tukea työhön paluu olisi tuskin onnistunut. Olosuhteiden on pitänyt olla oikeat. Koen, että suurin kiitos kuuluu vaimolleni. Ilman hänen tukeaan ja hänen kanssaan käytyjä loputtomia keskusteluja tilanteestani, olisin tuskin tässä pisteessä missä nyt olen. Koko elämäni on muuttunut mutta arki rullaa ikään kuin normaalisti. Puolisoni tuen ansiosta minä olen saanut priorisoida työhöni ja jättää suuren osan arjen muusta pyörittämisestä hänen hoidettavakseen.  

On ollut minun vuoroni kokea elämän arvaamattomuus. Tai tarkennus, olen elänyt arvaamattomuudessa kaiken aikaa, mutta sairaus on tehnyt minut tietoisemmaksi tästä arvaamattomuudesta. Geenien arpajaisissa kohdalleni osui DNA -koodin kielioppivirhe, joka olisi voinut sattua kenelle tahansa. Psyykkistä tasapainoa pitää yllä illuusio, että kaikki on hyvin. Aivosyöpä on välillä pistänyt oman tasapainotilani koetukselle. Miten säilyttää mielenrauha, kun sairastaa kuolettavaa sairautta? Joskus pystyn siihen, toisinaan en. 

Olen koettanut miettiä stoalaisia filosofeja, jotka ajattelevat, että olosuhteet eivät järkytä meitä, vaan tulkintamme olosuhteista. Olen kokenut tämän ajatuksen toisinaan rauhoittavana. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että elämä on jatkunut yllättävän samanlaisena kuin ennenkin. Toisaalta elämää on pitänyt muokata ja ottaa huomioon uudet haasteet. On esimerkiksi pitänyt budjetoida aikaa palautumiseen huomattavasti enemmän kuin ennen. Ajatuksenjuoksu on entisenlaista, mutta hitaampaa. Illat ja viikonloput pitää levätä ja palautua. 

Käyn kaksi kertaa vuodessa fMRI kuvissa. Lääkäri kertoo kuvien saavuttua, onko kasvain pysynyt rauhallisena vai ei. Toukokuussa lääkärillä oli kerrottavanaan hyviä uutisia: kasvain on pysynyt rauhallisena. Toistaiseksi.