3. Ovatko kieleni rajat maailmani rajat?

 

Istuin vaimoni kanssa neurokirurgin siivouskomeron kokoisessa akvaariossa TYKSin T-sairaalan käytävällä. Näytöllä oli aivojeni fMRI -kuva. Kasvain näytti aika isolta, paistetun kananmunan kokoiselta. Rakenteeltaan tuumori vaikutti olevan paikoittain tiiviimpää, paikoittain höttöisempää ja reunoilta repaleista. Paistettuja kananmunia siedän, mutta keitettyjen haju saa minut voimaan pahoin. Kasvaimena keitetty muna olisi kuitenkin ollut helpompi vaihtoehto, kuin paistovaiheessa itselleen muotoaan etsivä, joka paikkaan valuva toverinsa. 

Tiedustelin tulisiko persoonallisuuteni muuttumaan operaation myötä. Neurokirurgi totesi sen olevan mahdollista mutta huomautti, että myös kasvain itsessään vaikuttaa aivoihin ja kysyi olenko huomannut jotakin erityistä. Suuria muutoksia en ollut varsinaisesti havainnut mutta minua mietitytti puheen tuottamisen vaikeus ja sen vaikutukset persoonallisuuteeni. Jo ennen leikkausta sanoja oli ollut vaikea tuottaa ja pohdin myös Brockan afasian pahenemisen mahdollisuutta.

Jo Sigmund Freud oli ollut tietoinen Brockan alueen yhteydestä puheen tuottamisen ongelmiin. Myöhemmin Freud vielä täsmensi, Brockaan viitaten, että henkisten suoritusten rakenne on mutkikas. Minun ja vaimoni koti-diagnoosi -työryhmä on tullut tulokseen, että asia saattaa olla vielä tätäkin mutkikkaampi. Toiset minua hoitaneet lääkärit ovat olettaneet, että sanojen katoamisessa on kyse Brockan-alueen häiriöstä. Toiset puolestaan ovat uskoneet puheen vaikeuden johtuvan epileptisistä kohtauksista, jollaisia olin alkanut kokea vaellusreissustamme lähtien. 

Leikkaukseni kesti noin kuusi tuntia, jonka jälkeen makasin tokkuraisena heräämössä koko loppuillan. Muistan soittaneeni vaimolleni ja kuulleeni häneltä, että leikkaus oli sujunut hyvin. Pääni tuntui turvonneelta ja näkökenttä vaikutti siltä, kuin silmäni olisivat eri paria. Itseäni kuitenkin helpotti huomata, että raajani tuntuivat toimivan ja järkikin juoksi joten kuten. Ainakin pystyin muodostamaan kohtuullisen ymmärrettäviä lauseita. 

Tuntui uskomattomalta, että aivoihini oli juuri kajottu. Makasin sairaalasängyllä pää paketissa pienessä tokkurassa, mutta muuten tunsin oloni omaksi itsekseni. Ennen ja jälkeen leikkauksen olen pohtinut, mitä on minuus, ja kuka minä olen. En tiedä onko olemassa minuutta, tai ainakaan pysyvää ja muuttumatonta minää. Minuudella tarkoitan tässä havainnoimalla ja ajattelemalla saavutettavaa kokemusta omasta itsestäni.

Yksi dilemma liittyen minä-kysymykseen on se, mistä minän versiosta puhutaan. Onko puheena Tapio, joka kuusivuotiaana pikkupoikana haaveili astronautin urasta; vai puberteetin aikoihin The Doors elokuvasta haltioituneesta teinistä; nuoresta etsijästä, joka kiinnostui teologiasta, vai nyt jo viittäkymppiä käyvästä agnostikosta, joka on oppinut, että varmaa on vain epävarma.

Ihmisen tietoisuutta pohtinut valistusfilosofi John Locke esitti, että olennaisinta ihmisessä on jonkinlainen perusolemus, luonne, joka kertoo miten yksilö reagoi muihin ja mistä hän pitää. Nykyiset temperamenttitutkimukset näyttäisivät tukevan Locken oletusta. Jos ihminen on temperamentiltaan vilkas ja ulospäinsuuntautunut taaperona, hän todennäköisesti on sitä myös 18-vuotiaana. Tällainen käsitys pysyvästä minästä on mielestäni helposti lähestyttävä. Se yhdistäisi leikki-ikäisen Tapion ja keski-ikäisen Tapion samaksi ”tyypiksi”.

Minuuden äärellä ollaan myös kirjassa ”Mies, joka luuli vaimoaan hatuksi”. Teoksessa esitellään neurologisia tapauskertomuksia, joissa kirjoittaja pyrkii yhtä aikaa sekä romanttiseen, että tieteelliseen tyyliin. Kertomukset ovat osaksi huvittavia, osaksi traagisia, niin kuin elämä usein on. 

Kirjassa Oliver Sacks avaa myös sitä, miten vähän neurologia on keskittynyt oikean aivopuoliskon tutkimiseen. Yleisesti tiedetään, että jako ei ole kovin selkeä, mutta esimerkiksi Brockan alue (puheen tuottaminen) ja Vernicken alue (puheen ymmärtäminen) ovat pääasiassa vasemman aivopuoliskon ilmiöitä, ja ylikorostuneet neurologisessa kirjallisuudessa. Puheella hallitsemme ja luomme maailmaa. Ohitamme helposti tunteet ja luovuuden liian epämääräisinä vaihtoehtona. Nähdäkseni kyse on ajan hengestä ja se vetoaa myös minuun.

Sanat ovat tärkeitä myös minulle. Niiden avulla luon maailmani ja itseni, niiden avulla koen muodostavani yhteyden ihmisiin. Aivokasvaimen myötä olen miettinyt itseäni ja sitä, mitä jää jäljelle, jos rationaaliset ajatelmat katoavat ja päättelyketjut menettävät informaatioarvonsa. Vaikka sanoja ei olisi, voisiko toisen läheisyys, ilmeet, eleet ja äänensävyt tuoda silti tunteen siitä, että minä olen minä ja meidän välillämme on yhteys?