4. Huone numero 10

 

Keskiajan mystikoilla oli tapana pitää pääkalloa näkyvillä, jotta kuolevaisuus ei unohtuisi.
-Memento mori-

Noin viikko leikkauksesta päädyin uudestaan osastolle, koska haava oli alkanut vuotamaan. Sain selkäydinkanavaan pumpun, jolla ylimääräistä nestettä poistettiin, jotta välttyisin aivokalvontulehdukselta. Pahimmillaan tila voisi olla hengenvaarallinen. Vieläkin olen vaikuttunut siitä, miten hienovaraisesti tällainenkin toimenpide voidaan suorittaa. Se tuntui lähes kivuttomalta.

Huone numero 10 oli mukavan rauhallinen, toisin kuin aiempi huone, aikaisemmalla kerralla, jossa oli yhtäaikaisesti kolme televisiokanavaa auki ja tunnelma muutenkin levoton. Tähän huoneeseen mahtui kerralla vain kaksi potilasta. Aluksi sain olla aivan yksin mutta myöhemmin huoneeseen sijoitettiin muutamaksi päiväksi arviolta ikäiseni henkilö. 

Tulijassa oli jotakin ystävällisen eleetöntä. Sanaton sopimuksemme näytti olevan, että asialliset hommat hoidetaan, muuten olemme kuin Ellun kanat. Vänrikki koskelamainen hahmo kotiutui päivää ennen minua. Lähdön hetkellä kättelimme ja toivotimme hyvää jatkoa puolin ja toisin. 

Leikkauksen jälkeen olin sairaalassa vain muutaman päivän, tällä kertaa osastolla vierähti viikko. Sairaalaruoka tuntui aluksi masentavalta, mutta sitten siihen tottui. Jostain oli tullut varmaankin isompi erä 1,5 desin vaniljajäätelöpurkkeja tiukemmilla päiväykselllä, sillä niitä jaettiin lähes päivittäin jälkiruuaksi. Ruokalista oli suoraan 80-luvulta. Asiakaskunnan mukaan kai mennään. Quesadillat, tacot ja korealaiset bao bunit pääsevät sairaalan menuun ehkä parinkymmenen vuoden päästä.

Ennen leikkausta olin katsonut mielenkiinnosta Netflix -dokumentin ”My Beautiful Broken Brain”, jossa käsiteltiin 34-vuotiaan Lotje Sodderlandin tarinaa. Vaikka tarinassa oli kyse aivan erilaisesta diagnoosista, aivoverenvuodosta, siinä oli paljon yhtymäkohtia omaan kokemukseeni. Myös Sodderlandilla oli aluksi vaikeutta hahmottaa sanoja, ja oikeastaan edes artikuloida omia mentaalisia kokemuksiaan. Itselläni oli vastaavia kokemuksia jo vaellusreissultamme.

Aivoturvotuksen johdosta sanat olivat edelleen kadoksissa. Tuli tunne toistaitoisuudesta. Tämä ilmeni erityisesti siinä, että en pystynyt nimeämään numeroita enkä päivämääriä. Sairaalassa ollessani tuntui välillä siltä, että päivämäärän tietäminen oli tärkein mittari voinnistani. Joku mittari se epäilemättä onkin. Itselleni tuli kuitenkin välillä sellainen olo, että oli opeteltava nämä numerosarjat ulkoa päästäkseni läpi hoitohenkilökunnan pitämästä pistokokeesta, jossa kunnossa olemisen mittarina oli päivämäärän virheetön lausuminen aamukierron aikana. Ketään ei kiinnostanut se, että kuuntelin kuulokkeista Bhagavad Gitaa äänikirjana, ja pystyin vaimoni kanssa keskustelemaan sujuvasti tästä suhteellisen haastavasta filosofisesta tekstistä. 

Toinen asia, johon pystyin Sodderlandin tarinassa samaistumaan, oli sairaalaympäristön vieraannuttavuus. Potilaana koin olevani toiminnan kohteena, mikä on tietenkin ymmärrettävää, mutta kuntoutumisen kannalta olisi tärkeä pystyä säilyttämään vahvempi tunne omasta toimijuudesta. Tyksin T-sairaalan hienoista puitteista huolimatta sairaala näyttäytyi laitoismaisena, vähän samaan tapaan kuin itselleni työn puolesta hyvinkin tutuksi tullut koululaitos.

Hyvinvointivaltio mahdollistaa ilmaisen koulutuksen ja edullisen terveydenhuollon mutta onko se kykenevä tarjoamaan kokemuksen välittävästä yhteisöstä. Olen kohdannut terveydenhuollossa inhimillisyyttä ja välittämistä mutta olenko potilaana viime kädessä vain diagnoosi ja sosiaaliturvatunnus. Itse olen ainakin omassa työssäni välillä kipuillut sen kanssa, onnistunko kohtaamaan oppilaat arvosanojen takana olevina yksilöinä.

Miettiessäni Suomen suhteellisen tasa-arvoista terveydenhuoltoa ja huippuluokan erikoissairaanhoitoa, mieleni vaelsi loisteliaisiin renessanssi paaveihin, joiden kanssa eräskin neuroottinen augustinolaismunkki otti yhteen anekaupasta. Tämä saattoi olla merkittävä askel hyvinvointivaltion syntyyn. Reformaation myötä luostarit lakkautettiin ja yhteiskunnallisia palveluita alettiin kehittämään valtiovallan toimesta.   

Pohjoismainen hyvinvointivaltio on ottanut tehtäväkseen huolehtia jäsenistään ja tarjota tukeaan silloin kun sitä tarvitaan. Tämä on saattanut myös tuottaa ajatuksen siitä, että emme enää tarvitse muita ihmisiä. Minän rajat ovat piirtyneet aiempaa selvemmin ja saatamme kuvitella että riitämme itsellemme, yksin ilman toisia. Itselleni on kuitenkin, varsinkin sairastumiseni myötä kirkastunut se, että tarvitsen ympärilläni olevia ihmisiä.

Sairastumiseni jälkeen olimme moneen kertaan tehneet selväksi, että tärkeät asiat tulee saattaa tiedoksi myös vaimolleni, koska oma oloni oli vielä vaihtelevan tokkurainen. Käytännössä tämä toteutui heikosti. Vietettyäni sairaalassa lähes viikon vaadimme vaimoni kanssa saada keskustella lääkärin kanssa. Kiireinen kirurgi tuli tapaamaan meitä sairaalahuoneeseen. Pyysimme kirurgia avaamaan tilannettani. Kiireestä huolimatta lääkäri kertoi huolellisesti hoidostani ja tarkentuneesta diagnoosista, jonka hän luuli olevan meillä jo tiedossa. Saimme tietää, että kasvain oli aggressiivisempi kuin alunperin oli oletettu. Tilanteeni muuttui radikaalisti. Edessä olisivat syöpähoidot.