6. Tsemppi

Lueskelin äskettäin Tuomas Nevanlinnan kirjaa, johon oli koottu vanhoja Hesarin NYT -liitteen kolumneja. Kirja ”Hyväkuntoisena taivaaseen” on mainio kokoelma kirjoituksia. Kirjan otsikko on oletettavasti tarkoitettu humoristiseksi, koska tavallisesti ihmisten ei mielletä menehtyessään olevan elämänsä kunnossa. Nimi on kuitenkin sen verran hauska, että jos itselle tulisi tarvetta palliatiivisen jumpparyhmän nimelle, se olisi tämä.

Vastoin sisäänrakennettua ahkeruuden ihannetta, joka kumpuaa kai protestanttisesta työetiikasta, minulle on annettu usealtakin taholta ohjeeksi, että nyt ei kannata tsempata liikaa. Sekä hoitohenkilökunta että monet tutut ovat kehottaneet ottamaan iisisti syöpähoitojen aikana. Olen ottanut neuvosta vaarin ja pyrkinyt siirtämään pohjoismaisen säntillistä rytmiäni kuvitteelliseen etelän letkeään tunnelmaan. Ei se elämän rytmin hidastaminen helppoa ole, vaan yhtä vaikeaa kuin minkä tahansa uuden taidon opettelu.

Sairastuttuani olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten sairastuneita kehotetaan tsemppaamaan ja taistelemaan. Kun joku parantuu vakavasta sairaudesta hänen kuvataan selättäneen sairautensa. Vakavaan sairauteen menehtyvä on puolestaan hävinnyt taistelun. Tsemppaaminen, taistelu ja selättäminen rakentavat mielestäni tässä yhteydessä käytettynä kyseenalaisia mielikuvia. Vai onko niin, että jos joku menehtyy syöpään, hän ei tsempannut tarpeeksi? 

Vaikka tässä kritisoin tsemppaamista ja taistelemista minulle saa edelleen toivottaa tsemppejä ja kannustaa selättämään syövän. Sanat ovat kuitenkin vain sanoja, joiden takaa voi tuntea niiden hyvän tarkoituksen. Täytyy myös muistaa tsemppaamisen positiiviset puolet. Ilman tsemppiä tuskin olisi olemassa suhteellisuusteoriaa, Mozartin musiikkia tai YK:n ihmisoikeuksien julistusta. Moni kannatettava hanke ei ole syntynyt ilman toisten tukea.

Tiedän, että nykyään tämä ei ole muodikasta, mutta tunnustaudun negatiivisen ajattelun kannattajaksi. Huomaan kuitenkin välillä eksyväni positiivisen ajattelun seireenien houkutuksiin, kunnes palaan takaisin kaidalle polulle.

Ehkä suurin huoleni nykyisenä positiivisen ajattelun kukoistuskautena on se, että hukkaamme osan todellisuudesta, jos emme pohdi asioita myös negaation kautta. Kun ajattelusta puuttuu negatiivinen pohjavire, on mielestäni riskinä joutua suruttoman elämän pyörteisiin. Kadotamme kiinnostuksen siihen mikä on totta, keskittyen vain siihen, mikä synnyttää hyvän fiiliksen tai tuo hetken helpotuksen. Samaan hengenvetoon pitää todeta, että kadehdin kyllä positiivisia kanssaihmisiä, selviävät tutkimusten mukaan kuulemma flunssastakin nopeammin.

Tsemppausmentaliteetti näkyy myös ns. self help -kirjallisudessa. Termi tuo mieleen oppaat ja konsultit, jotka tv-saarnaajan innolla esittävät unelmaelämän odottavan kulman takana. Oppaiden tuottama into laantuu tavallisesti yhtä nopeasti kuin alkuvuoden ruuhka kuntosalilla.

Itseapukirjallisuuden voidaan ajatella juontavan juurensa kaukaa historiasta. Jo niillä kuuluisilla muinaisilla roomalaisilla oli tietynlaisia self help -oppaita, joissa neuvottiin, miten toimia oikein. Stoalaiset filosofit muun muassa antoivat ohjeita miten elää, jotta ihminen voi saavuttaa mielentyyneyden ja tätä kautta hyvän elämän. 

Eräänlaisena self helpinä voidaan nähdä myös eri kulttuurien perinnetieto siitä, miten lääkitä sairaita ja huolehtia terveydestä. Aina ei ole ollut organisoitua terveydenhuoltoa, ja sairaanhoitoon keskittynyttä järjestelmää ja edelleenkään kaikilla ei ole pääsyä hoidon piiriin. Itsensä auttaminen, vastuunotto omasta elämästä ja tilanteesta on toki tärkeää. Mutta se riittää vain tiettyyn rajaan asti. Monen on huolehdittava itse itsestään ja läheisistään silloinkin kun tilanne vaatisi erikoissairaanhoitoa.

Nykyisen yhä vain laajenevan itseapu -kulttuurin voidaan katsoa vahvistuneen teollisen tuotannon myötä. Tämän päivän self help -kirjallisuudella on myös tekjäänsä ja tuotantokoneistoa taloudellisesti auttava ulottovuus. Itseapuoppaita löytyy laidasta laitaan, rakkaudesta ihmissuhteisiin, talouden kohentamiseen, aivoterveyteen ja painonhallinnan haltuun ottamiseen. 

En itse varauksettomasti luota self help -kirjallisuuteen mutta en myöskään kyseenalaista kaikkia itsehoito-oppaita. Lähinnä kritisoin sellaista kirjallisuutta, joka ei sisällä itsekritiikkiä, asianmukaista tutkimusnäyttöä ja jossa yleensä luvataan liikoja. 

Psykoterapeutti Emilia Kujalan mukaan ongelmana ei oikeastaan ole näiden kirjojen ohjeet, vaan liian positiiviseksi viritetty maailmankuva, jota self help -kirjallisuus tarjoaa. Taustalla voi nähdä ajatuksen siitä, että et ole vielä tsempannut tarpeeksi jos ongelmasi opusten myötä eivät ole ratkenneet. 

Usko tsemppauksen ja positiivisuuspuheen kaikkivoipuuteen saa meidät joskus unohtamaan, että kaikki sairaudet eivät ole parannettavissa. Osa ei selätä sairauttaan mutta voi elää pitkän aikaa sairautensa kanssa. Toivoa hyvästä elämästä ei tarvitse menettää, vaikka tietäisi kuolevansa. Kaikki me joka tapauksessa kuolemme, ennemmin tai myöhemmin. Elämän pituudesta riippumatta toivoisin, että jokainen voisi elää elämäänsä parhaalla mahdollisella tavalla.