8. Teen työtä siis olen?

Olen ollut sairasloman seurauksena poissa työelämästä kohta koko lukuvuoden. Hahmotan aikaa edelleen niin, että vuosi alkaa syksyllä ja päättyy kevääseen. Tällainen vinksahtanut aikakäsitys lienee useimmilla opetustyötä tekevillä, ainakin pohjoisella pallonpuoliskolla. 

Kouluarjen ulkopuolella oleminen on saanut minut pohtimaan työn merkitystä itselleni. Huomaan työn kytkeytyvän omaan identiteettiini, siihen kuka olen, missä olen hyvä ja miten voin rikastuttaa muita. Ihminen on toinen toistaan peilaava otus, jonka käsitys itsestä muovautuu suhteessa toisiin ihmisiin. 

Sairastumiseni myötä olen tehnyt joitakin huomioita työn tekemisestä. Työn tekeminen ei ole itsestään selvää, sen voi katkaista vaikkapa sairastuminen, mutta ihminen voi elää hyvää elämää, vaikka ei olisi työelämästä. Itse olen palaamassa töihin mutta kaikille töihin paluu ei ole mahdollista.

Sairaslomalla olen oppinut, että työtä kannattaa jaksottaa ja riittävästä levosta pitää huolehtia. Tässä minua on opastanut toimintaterapeuttini. Aivotapahtuman jälkeen on tyypillistä, että aivot väsyvät nopeammin, ja siksi lepoon on kiinnitettävä erityistä huomiota. Aivoterveyden kannalta riittävä lepo ja multitaskaamisen välttäminen olisi kaikille järkevää. Olen havainnut, että on ihan okei, olla joskus jouten. Ajoittain on hyvä olla sohvaperuna, mutta en suosittele olemaan henkinen  sohvaperuna. Palaan viimeiseen käsitteeseen hieman myöhemmin.

Kuuntelin äskettäin äänikirjana teoksen Pitkän päivän ilta. Katseltiin vaimon kanssa vielä filmatisointikin, jossa pääosaa näytteli aina yhtä loistava Anthony Hopkins. Tarkkanäköinen romaani tarjoaa hauskan kurkistusikkunan yläluokkaiseen, viime vuosisadan maailmaan, jossa hovimestarit käyttäytyvät aina tahdikkaasti ja isäntänsä toiveita herkällä korvalla kuunnellen.

Tarinassa eletään toisen maailmansodan tunnelmissa. Eräässä kohtauksessa Lordi Darlington antoi potkut, hovimestari Stevensin välityksellä, kahdelle tehtävänsä esimerkillisesti hoitaneelle palvelustytölle. Ainoa syy erottamiselle oli juutalaisuus. Hovimestari Stevens noudatti isäntänsä ohjeita, eikä antanut tilanteen epäoikeudenmukaisuuden vaikuttaa toimintaansa. Ei, vaikka taloudenhoitaja Kenton aneli häntä kieltäytymään toteuttamasta käskyä, inhimillisyyteen vedoten. Stevensille isännän toiveiden täyttäminen oli kuitenkin tärkein asia, hovimestarin kiistaton tehtävä. Vaikuttaa siltä, että työroolin täydellinen suorittaminen oli hänelle tärkeämpää kuin mikään muu. Stevens kätkeytyi työnsä taakse. 

Työ oli normi, josta ei voinut joustaa. Hänen omilla ajatuksillaan ja tunteillaan ei ollut mitään merkitystä. Normaalius, työn normien mukaan toimiminen, oli Stevensin toiminnan tärkein arvo. Niin sympaattinen hahmo kuin olikin, hän ei antanut moraaliristiriitojen vaikuttaa työhönsä. Hän pohti ainostaan sitä, mikä on hänen työssään normaalia, ei sitä, mikä on laajemmassa mittakaavassa oikein. Joku voisi huomauttaa, että palvelusväen on vaikeampaa toimia moraalisesti kuin vallasväen. Onkin totta, että niskuroinnillaan Stevens olisi mahdollisesti menettänyt työnsä.

Stevensin toiminnassa voi havaita normopatian piirteitä. Määrittelen normopaatin tässä yhteydessä ihmiseksi, jonka toiminta määräytyy vallitsevien normien mukaisesti, vaikka ne olisivat vastoin moraalia. Normopaatti ei useinkaan joudu vastahankaan minkään tai kenenkään kanssa. Normopatia on pohjimmiltaan laiskaa ajattelua, ja jälleen lainaan vaimoani, ”henkistä sohvaperunuutta”. 

Väitän, että normopatia on vaarallisempi ilmiö kuin psykopatia tai muut luonnehäiriöt. Natsit voidaan nähdä normopaatteina, laumasieluina, jotka määrittelivät normaalin arjalaisten ihanteiden mukaiseksi. Toimintaa agitoi pieni, psykopaattinen ydinjoukko, jota muut seurasivat lammaslauman lailla. Toki laumasta pois harhailevaa tuskin olisi katsottu hyvällä, vaan kohtalona olisi luultavasti ollut kuolema. Psykopaatteja, sosiopaatteja ja muita vakavasti luonnehäiriöisiä on ihmisistä onneksi hyvin pieni osuus. Normopatiasta vaarallisen tekee se, että harva meistä on sille immuuni.

Huomaan olevani itsekin toisinaan normopaatti. Menen asioihin usein mukavuus edellä ja vältän hankalia tilanteita, joissa vaadittaisiin moraalista selkärankaa. Ja näin toimivat tutkimusten mukaan useimmat. Ihminen on miellyttämishaluinen ja vastavirtaan uivat ovat vähemmistöä.

Omassa työssäni törmään luonnollisesti jatkuvasti normeihin ja hyviin käytänteisiin. Eikä normeissa mitään vikaa olekaan. Ne suojaavat toimintakulttuurille tärkeitä arvoja, kuten oikeudenmukaisuutta, työrauhaa tai siisteyttä. Voisi sanoa, että normit ovat hyvä renki mutta huono isäntä.

Kansallissosialistien käsitys työstä perustui toisten sortamiseen. Auschwitzin keskitysleirin tunnuslause ”Työ tekee vapaaksi” onnistuu olemaan ironinen tänäkin päivänä. Olemme kai kaikki osallisina systeemissä, jossa jotkut tuolla työskentelevät jättimäisissä hikipajoissa, jotta me täällä voimme ostaa t-paidan kympillä.

Normikeskeisyyden sijaan tarvitsemme arvokeskeisyyttä. Sanotaan, että toimintamme pohjalla on tärkeäksi kokemamme arvot mutta näkyykö tämä aina arjessamme? Jos me laiskuuttamme tai miellyttämisen halussamme syrjäytämme omat arvomme ja toimimme tavalla, jota pidetään normaalina, olemme normopaatteja. 

Varsinaiset demokratian airueinakaan esiintyneet valtiot eivät ole olleet aina kovin moraalisia. Ei ole kovin kauaa siitä, kun yhdysvaltalaiset, vuonna 1964, saivat täydet kansalaisoikeudet. Silti vielä tänäkään päivänä tämä ei näy yhteiskunnassa yhdenvertaisuutena. Suomalaiset suhauttivat ohi kansallisen ylikulutuspäivän huhtikuussa ja olemme yksi maailman eniten luonnonvarjoja kuluttavista kansoista mutta samalla ylpeilemme mutkattomalla metsäsuhteellamme ja puhtaalla luonnollamme. Antiikissa arvostettiin viisautta, rohkeutta, kohtuullisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Nämä hyveet ovat taas kortilla, mutta juuri niitä tarvitsisimme.

Normopatiaan taipuvaisina, tarvitsisimme enemmän tottelemattomuuskasvatusta. En tässä yhteydessä tarkoita välitunnille tupakoimaan karanneita nuoria. Tarkoitan rohkeudesta nousevaa toimintaa, kun joku esimerkiksi nousee puolustamaan koulukiusattua. Kyse on tällöin tottelemattomudesta vallitsevia normeja tai piilonormeja vastaan, jotka näyttävät mahdollistavan kiusaamisen, epäeettisen käyttäytymisen.

Päätän tämän kirjoituksen vanhan partasuun Freudin ajatukseen, että ihminen on mieleltään terve, jos hän pystyy työntekoon ja rakastamaan. Rakastamisen kyllä allekirjoitan mutta työnteko, mitäs siitä nyt sanoisin. Onhan se tärkeää, että työtä tehdään, että saadaan ruokaa, lämpöä ja hoivaa, mutta jos työ nousee normina ihmisarvon yläpuolelle olemme hukassa.