9. Kirjallisia sormiharjoituksia

Istun Aurajoen rannassa lisääntyneen auringonvalon lämmittäessä istuimekseni antautunutta suurta kiveä. Vieressä on vanha paju, jonka oksista puskee jo vihreää. Kuuntelen toukomettisen kujerrusta. Elämä näyttää voittavan pitkän talven jälkeen, vaikka lumimyräkkä yritti tehdä täsmäiskuja, vielä kesän kynnyksellä

Jos sallitte, unohdetaan hetkeksi ajan lineaarisuus ja tosiasioiden tylsät tautologiat. Katsellen välkehtivää veden pintaa, pohtien vanhan pääkaupunkimme olemusta. Tulee mieleen Matti ja Teppo; Ruotsinlaivat; dominikaanien kiiltävät tonsuurit; Uusi apteekki, jonka asiakkaat löytävät tiensä takaisin ravintolaan uudestaan ja uudestaan; Mantun grilli ja makkispekkikset, ne ovat käsite; Ketarantieltä rakkautta etsineet mutta kupan kanssa lasarettiin päätyneet työläiset. Mutta Oi aikoja, Oi tapoja! Suomen vanhin ravintola Pinella on sulkenut ovensa ja nyt nälkäisiä ravitaan ketjuravintolan napolilaistyylisellä pizzalla. Mihin tässä vielä joudutaan. 

Siis, var för Paris, vi har ju Åbo? Ruotsinkielisen nimensä mukaisesti kaupunki on rakentunut joen rannalle. Kuraprunnilta tuo enemmän näyttää Seinen ja Tiberin rinnalla. Onko Turku koskaan ollut enempää kuin eteishalli oikeaan Eurooppaan? Keskiajalla tuo aula palveli rohkelikkoja, jotka purjehtivat Itämeren ylitse ja talsivat aina Espanjaa myöten pyhän Jaakon haudalle hämmästelemään pyhäinjäännöksiä. Osa tuli takaisin, mutta osa löysi tiensä Manner-Eurooppalaisen mullan alle.

On sitä osattu Turussakin. Katarina Jagellonica porhalsi vanhaan pääkaupunkiin, ja onnistui luomaan linnaan renessanssihovin haarukoineen ja hienosto huonekaluineen, aikana jolloin tavalliset joenvarren asukkaat vielä popsivat nauriita likaisin sormin. Aurajokilaaksossa katolisuus katkesi kuin kirveellä sivaltaen yksitotisempaan luterilaiseen puhdasoppisuuteen. Pariisi ja Rooma vaihtuivat Wittenbergiin, Lutherin kaupunkiin, jossa saattoi milloin tahansa upottaa nahkatöppösensä lehmänlantaan. Yhteydet Euroopan merkittäviin keskuksiin katkesivat hetkeksi herätäkseen myöhemmin taas kukoistukseensa, jotta keskiluokkaiset maailmanmatkaajat ymmärtävät ikuistaa itsensä Pietarinkirkon aukiolla.

Voihan funikulaari. Mahdoton tätä kaupunkia on tiivistää puolikkaaseen blogikirjoitukseen. Ei ole olemassa vain yhtä Turkua, vaan monia. Entinen pääkaupunkimme on yhtä aikaa hohdokkaan chique ja nukkavierun nuhjuinen. Tois puol jokke kevätaurinko o herättäny kolostans piripuisto vakiojengi ja täl puol jokke Tuomiokirko gumea gello gumauttaa tasatunni alganeeks. Todellisuuksien entiset ja nykyiset kerrostumat eivät voi täysin vangita tätä kaupunkia.

Viime viikonloppuna osallistuin luovan kirjoittamisen kurssille, sieltä sai alkunsa edelliset kaunokirjalliset tendenssit. Tutuksi tulivat tyyli-, muoto- ja rakenneseikat. Treeniohjelmaan kuului semanttisia harhautuksia, kielellisiä koukkuja ja iskeviä sanallisia suoria. Tutustuimme myös tussirunouden saloihin.

Saldoni kaunokirjallisuuden kirjoittajana on lähellä puhdasta nollaa. Lukiossa kirjallisuus ja kirjoittaminen kyllä innosti. Molièren Saituria ja Kiven veljeksiä tuli kahlattua läpi antaumuksella. En päässyt Tampereen yliopiston kirjoittajalinjalle vuonna 1995. Pitäkää mustamakkaranne minä Tamperelle kuitenkaan olisi kotoutunut. Turun yliopisto avasi minulle ovensa ja minusta tuli filosofian ope.

Vanha koira ei helposti opi uusia temppuja, mutta se voi oppia treenaamaan vanhoja. Olen havainnut, että kirjoittamiseen tulee potkua, jos totunnainen elämä menee pois sijoiltaan. Näin voi käydä, jos omassa päässä vaikka lymyilee kasvain. En kuitenkaan voi suositella tätä metodia kaikille.

Kirjoittamista voi verrata populaarimusiikkiin. Keskinkertaisena sunnuntaimuusikkona olen oivaltanut, että ensin opetellaan The Beatlesin Ob-la-di, Ob-la-da ja vasta sitten voi siirtyä jamittelemaan Miles Davisia. Muuten voi löytää itsensä nolosti riitasointuisesta pöpeliköstä. Sääntöjä saa ja kuuluu rikkoa. Aluksi on kuitenkin opiskeltava perusteet, vasta sitten voi improvisoida kuin Jimi Hendrix. Sama lienee kirjoittamisen kanssa.

Taija Tuominen on erinomainen opettaja. Hän painotti kurssilla, että aloittelevalla kirjailijalla ja toki  edistyneelläkin, on hyvä olla joku, jonka kanssa työstää tekstiä. Siksi kirjoittajapiirit ja ystävät voivat olla korvaamaton apu. Jos joskus alkaisin kirjoittamaan enemmän, luottaisin kiilaskatseiseen muusani, joka on tärkein tukijani ja lukijani.

Kirjoittaessani tätä juttua, on lämmin, liki parikymmentä astetta. Ilmassa tuoksuu kesältä. Korvassa soi vanhaa rytmimusiikkia. Matkassa tosin on vain yksi kuuloke, Yoda söi toisen, koira kai halusi sisäistää musikkia. Edessä virtaa tuttuakin tutumpi ja aina kuitenkin uusi Aurajoki.  Allani pala peruskalliota. Mieleni tapailee rollarikitaristin sanoja: ”You have the sun, you have the air that you breathe - and you have the Rolling Stones”. 

Tulin juuri verikokeesta, tarkkailevat veriarvojani meineillään olevan kemoterapian vuoksi. Västäräkkikin tarkkailee minua. Minä tarkkailen veikkosen metronomina heiluvaa pyrstöä. Västäräkistä vähäisen, kesä on jo melkein huudeilla ja minä lomamoodeilla. Pidän kesän taukoa blogin kirjoittamisesta. Mahdollisesti jatkan syksyllä, jos luoja suo. Toivotan kaikille lukijoilleni hyvää kesää.